Sairastuin masennukseen 2000-luvun alkupuolella, diagnoosin taisin saada 2005. Söin erilaisia lääkkeitä monta vuotta, mutta en kokenut niiden auttavan minua juuri ollenkaan. Perheeni painostuksen vuoksi leikin pariin otteeseen tervettä, mutta oireet palasivat aina pahempina. Masennuksen alkuaikoina saatoin istua viikon kotona ilman sosiaalisia kontakteja, ainoana harrastuksenani syöminen. Ahmin järjettömiä määriä epäterveellistä ruokaa, se sai oloni hetkellisesti paremmaksi. Ei minulla ollut syytä katsoa mitä söin ja kuinka paljon, kun uskoin jo valmiiksi olevani lihava. Ennen olin palkinnut itseni herkuilla jos pärjäsin jossain hyvin, palkitsemisrutiini muuttui päivittäiseksi. Toki inhosin itseäni ahmimisen jälkeen, mutta pelkäsin median asettamia kauhukuvia syömishäiriöistä, enkä sentään mennyt oksentamaan ruokia ulos. Nykyään joskus mietin, että olisi ollut parempi olla syömishäiriöinen kuin lihava. Järki kyllä sanoo että näin ei ole. Ei ison naisen elämä aina ole kurjaa.
Monet ihmiset, kokemukseni mukaan etenkin miehet kohtelevat lihavia naisia huonosti. Jos on lihava, on myös tyhmä, laiska ja helppo. Isoa naista saa kähmiä ja kopeloida missä vaan. Tuhdille tytölle puhutaan alentuvasti, ehkä jopa hieman säälivästi. Onneksi on myös paljon ihmisiä jotka ymmärtävät, että ihmisyys ei ole kiinni kiloista!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti